Sivut

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Minä.

Mietin ruokaa lähes koko ajan. Mitä syön, kuinka paljon syön ja mitä sitten tapahtuu. Oon huomannut että mulla on syömishäiriö. Ihan aidosti ja oikeasti. Haluan olla koko ajan kontrollissa siitä mitä syön ja kun en voi olla se ahdistaa mua aivan sikana.  Nyt tulee raakaa tekstiä siitä miten tähän on tultu. En halua loukata tällä ketään ja kaikki mitä oon tehnyt oon tehny ne ihan itselleni, mutta en ehkä ennenkun vasta nyt ookkaan ymmärtänyt että tein paljon asioita myös vain miellyttääkseni muita.. 

Oon hakenu hyväksyntää ympäriltä ja VARSINKIN valmentajilta niin kauan kun mä muistan. Ratsastaessa olin pieni tytöntyllerö ja pelkäsin mun valkkua aika palajon, silloinkin kuitenkin huomasin että haluan olla aina vaan parempi koska sillä sai kehuja. Vaikka oma fiilis oli aina etten riitä. Sama potkunyrkkeilyssä, mutta nyt tuli jo ruokavaliot kehiin ja piti olla kevyempi koko ajan. Teininä se riitti mulla hetkelliseen bulimia kokeiluun. Oksennus lähti, ahminta jäi. En vielä tuolloin lihonut, mutta sillä siunaamalla kun jätin urheilun alkoi painokin nousta ja biletyskuviot vei myös mukanaan. 

Tapasin mieheni, muutettiin kaupunkia ja lihosin entisestään. Sitten keksin alkaa laihduttaa. En tiennyt kirjaimellisesti mistään mitään ja vedin painon 1200kalorilla per päivä alas. Tota kalorimäärää en kuitenkaan jaksanu kauaa ylläpitää ja kun se loppui jäi jäljelle jälleen päätään nostanut ahminta sekä huono omatunto jokaisesta suupalasta jonka söin. Paino kohosi yli 100kiloon ja tässä sitä oltiin. Pari pt:tä myöhemmin löysin Sampon. 

Halusin tälläkin kerralla tehdä vaikutuksen ja noudatin ohjeita ja sain painon alas. Koen myös saaneeni tosi paljon kehuja edistymisestä ja oli ihanaa kun muut huomasi miten paljon töitä tein. Jälleen sisällä kävin ihan eri kamppailuita mistä kukaan ei tiedä mitään ennenkuin nyt. Nimittäin se dieetti millä mä laihdutin ei jälleen sopinut mun ahmintaoireille ja ennen pitkää myös blogia kirjoittaessa olin vuoroin syömättä mitään ylimäärästä ja vuoroin vedin ahmimalla kaiken. Paino tippui ja kehuja tuli edelleen koska ei KUKAAN tiennyt mitä mä tein. Liikuin niin saatanasti että se ilmeisesti kompensoi ne hetket kun ahmin. Mun itsetunto oli aivan pirstaleina ja ihan juuri ennen raskaaksi tuloa mä romahdin aivan täysin. Koin olevani totaaliluuseri. Edelleen esitin olevani se iloinen minä mutta olin aivan hukassa. Tietyllä tavalla jäin kiinni treenaamiseenkin koska mitään muuta mulla ei ollut. Nautin siitä kun olin ahkera mutta toisaalta mua ei kiinnostanut yhtään. Halusin jälleen toimia oikein niinkuin ohjeessa sanottiin. Väsyin henkisesti tosi pahasti ja jengi luuli mua varmaan ylimieliseksi vaikka oikeasti mua vaan vitutti koko ajan ja kaikki koska olin aivan eksyksissä itseni kanssa. Edelleen korostan että esim Sampo ei olisi voinut mua tässä enää auttaa sillä hän ei tiennyt!!! Eikä kyllä kukaan muukaan...

Raskaana aloin hengittää. Lihosin mutta pistin sen kaiken sen piikkiin että urheilu jäi. Oikeasti vetelin lähes juustokakun päivässä ja olin kun mitään ei ois tapahtunu. Siltikin raskaus teki mun päälle vaan hyvää. Se oli fyysisesti rankinta mitä oon koskaan kokenut mutta se että lihoin niiiiiiin paljon pakotti mut ikäänkuin unohtamaan edes haaveet bodyfitneksestä mikä oli kuin kivitaakka olis nostettu mun harteilta. Eikä omien haaveiden kuulu aiheuttaa tollasta oloa. Ei omista unelmista pitäisi ahdistua noin helvetin paljon. Sanoin välittömästi että se on nyt mennyttä aikaa. Synnytyksen jälkeen 116kiloisena olin valmis palaamaan kuntosalille vaikka se pieni ääni omassa takaraivossa sanoi älä. Mä silti jälleen halusin pystyä samaan kuin ennen ja halusin ne samat kehut joita sain aiemmin. Tällä kertaa en kuitenkaan edes alussa suostunut aloittaa ruokavaliota vaan söin vähän niinkun miten sattui. Välillä paremmin välillä en, mutta enää ei tullut niin pahoja ahmintoja. 

Heinäkuussa tein päätöksen aloittaa crossfitin ihan vain koska kerrankin halusin. En tuntenut ketään ja sain aloittaa täysin alusta ihan täysin omana itsenäisenä itsenäni. 

Tässä on nyt 9kuukautta menty vähän yli ja tän vuoden aikana on tapahtunu älyttömästi kehitystä. Ei ehkä niinkään laihdutuksen puolella mut oon saanut mun elämään tietynlaista suorapuheisuutta ja avoimmuutta lisää. Edelleen oon todella miellyttämisenhaluinen ja mun täytyy tarkkailla tätä tosi paljon nyt kun aloitan uuden valmennuspolun. Tää ei saa enää mennä niin että minä koitan miellyttää valmentajia vaan niin että teen tasan itseäni varten töitä. Se on TODELLA vaikeeta. En pysty kertomaan kuinka paljon nää jutut on mua muuttanut. Topias niin paljon että terve, mutta crossfit ympäristö jossa ulkonäöllä ei ole väliä. Eikä se ole salillakaan varmaan muille kun mulle. En osaa selittää miksi. Ehkä koen tällä kertaa epäonnistuneeni siellä. En vaan enää kykene. Voin mennä tekee treenin mutten ainakaan ihan heti palaa vakituiseksi. Oon huomannut olevani tosi pohtiva blogissani viime aikoina ja ehkä se on joillekin outoa. Nyt on kuitenkin sellainen kausi että nää pohdinnat ajaa mua koko ajan terveempään minäkuvaan. Terveempään mieleen ja ehkä toi syömishäiriö jää taakse ja voin alkaa myös sen suhteen hengittää. 

Tää on varmaan rehellisin ja itsekkäin sekä itselle hyvää tekevin teksti minkä oon koskaan kirjoittanut. Toivon ymmärtystä ja salaa jälleen hyväksyntää mutta nyt lähinnä vain itseäni varten. 💖

6 kommenttia:

  1. Ihanan aito ja rehellinen postaus. Itsekin syömishäiriöstä ja juurikin ahmimisesta kärsineenä tiedän, miten kuluttavaa ja raskasta se on. Hienoa, että uskallat kuitenkin myöntää itsellesi ja täällä meille lukijoille mikä tilanne todella on, se ei ole helppoa. Onneksi nyt kuitenkin kuulostaa, että tilanne on mennyt parempaan päin. Toivotan kovasti jaksamista ja tsemppiä sinulle!<3

    -vanessa
    uusialkuni.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3. kyllä mulla on mennyt paremmin. Siihen liittyy juuri noi muutokset mitä koitan koko ajan tehdä jotta pääsis tästä peikosta jossei eroon kokonaan niin kuitenkin ns terveeksi. Pikkuhiljaa ja ehkä eka kunnon harppaus oli aidosti tilanteen myöntäminen muillekin kuin itselleen.

      Poista
  2. Hei Hanna... Apua,löysin sun blogin vasta nyt. En tiennyt että olet alkanut uudestaan kirjoittaa ja että sulla on lapsi, Onnea!!
    Seurasin sun aikaisempaa blogia silloin joskus. Nyt kuluukin tylsä sunnuntai kun luen tän läpi. Kiva että oot palannut :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka :). Ja kiitos, joo Topias on jo tosiaan yli vuoden, kaameeta et menee aika nopeesti :D. Toivottavasti nautit myös tästä uudesta blogista ;)

      Poista
  3. Voin samaistua niin moneen kohtaan tässä kirjoituksessa ja se on ihan parasta kun tajuaa itse miten sitä on ollut oman projektinsa vanki. Mun kohdalla kilo ja senttitavoitteet on kummitelleet mielessä monta kertaa ja kun sitä on stressannu niin mitään ei oo tapahtunu ja se on aiheuttanut sitten kaikenlaista mässykautta. Ei ehkä suoranaisesti ahmimista, mutta jotain samantyyppistä herkutteluvallankumousta.

    Nyt on löytynyt jonkunlainen balanssi tähän hommaan. Koti ja lapset menee edelle, mutta sitä ei käytetä enää tekosyynä olla tekemättä mitään. Aikaa liikuntaan ja järkevään ruoanlaittoon järjestyy kun sitä järjestää. Fiilis on toistaiseksi hyvä ja kun viime kesäinen tekonahkatakki kinnaa edelleen käsivarsista niin oletan haban kasvaneen enkä heti ekana ajattele että hyi helvetti hikinen läski :D :D Niitäkin tuntemuksia edelleen on, mutta vähemmän kuin ennen :)

    Mieli tekis ottaa joku PT paketti, mutta pelkään että alan sit suorittamaan ja stressaamaan ja homma karkaa lapasesta. Ehkä yritän vielä ensi syksyyn pitää tätä omaa rytmiä yllä ja kokeilla sit jotain PT avustusta treeniohjelmiin ja tsemppaukseen. T: Miia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi keskimmäinen kappale on nii täyttä asiaa 😊..
      Mä otin nyt vaan ruokavalion tukemaan lajia. Eli se ei tule ainakaan tällä hetkellä edesauttaa painonpudotusta. Nyt mennään tosi pitkälti henkinen terveys ja pää kuntoon asenteella. Sotten ulkonäkö 😊

      Poista

Kiitos kommentista.